Hermot, ne hermot.

Palaa kiinni. Hitsata. Polttaa päreet.

Rakkaalla lapsella on monen monta eri nimeä.
Ainoa yhteinen tekijä on hermojen palaminen eri asteissaan; hermostuttaa, vituttaa, ottaa päähän.

Ai niin mikä?
Eilinen kirjoitus antaa osviittaa aiheeseen. Tänään käteen lyötiin toistakymmentä diaa, negaa ja kangastarraa. Ai että onko skanneria? Juu, monta on.
Ainakin kolme.
Tai sitten ei.
Ainakin niitä diaskannereita.

Logojen laatu ei riitä. Ihme!

Taustan voi kuulemma vaihtaa toiseen. Selvä.
(Olisiko näistä voinut sanoa yhtään aikaisemmin?)

Onneksi asiakas on aina oikeassa.

Se siitä valituksesta.
Toisaalla saa ruikuttaa sopimuksen mukaisia rahojaan ulos. Työ on jo onneksi tehty, mutta...
Alkaa pännimään tämä epätietoisuus muutenkin. Tässä kohtaa laulumiehenä laittaisin varmaan jo lauluksi ("josset sä soita?"), mutta urheilumiehenä lähtisin juoksemaan. Ja muuten lähdenkin. Kohta.

<avautuminen tyyppi="synkea" syy="vasymys, vitutus" prioriteetti="alin">
Toisaalla blogistanissa ihmetellään seuraavaa:

Lopuksi: On se nyt hemmetti, kun aikuista, 26-vuotiasta äitiä kutsutaan kirjassa tytöksi. Argh.

Kieltämättä erikoista, mutta. Miehiä pojitellaan varmaankin vähintään yhtä paljon kuin naisia tytötellään. Ainakaan allekirjoittaneen mielestä ei ole viihtyisää kuunnella keski-ikäisten (tai vain muutaman vuoden vanhempien) naisten pojittelua. En mäkään tytöttele teitä. Niin kerta.

Ai niin.

Eihän se ole ongelma kun kohteena on mies.
Saahan miehistä kertoa vitsejäkin, ihan sellaisia kuin haluaa. Ja kukaan ei saa pahastua. Siis kun on mies.
</avautuminen>