Piti laittamani marraskuun sanat jo kuun vaihtuessa, mutta jäi tekemättä yleisen saamattomuuden puuskassa. Joten olkaa hyvä:
ohi syyskuun
läpi repaleisen lokakuun
kaipuun kaljakori kilisee
yli taivaan
päivät niinkuin varisparvi
raahautuu
mua vaivaa
ikävistä ikävin
milloin beibi palaat takaisin
etkö tiedä
voi yksinäisen miehen viedä
marraskuu
-- Miljoonasade / Marraskuu
Miksihän ihmeessä marraskuussa alkaa lähes aina vituttamaan, masentamaan ja stressaamaan? Sama on toistunut armeija-ajoista lähtien (koko kuu leirillä muutamaa arkipäivää ja kolmea viikonloppua lukuunottamatta) ja näköjään jatkuu edelleen.
Syksy on muutenkin kaukana ihmisen parhaasta ajasta, ainakin jos Ameebalta kysytään.
Kesä menee, kevät menee ja talvikin menee. Syksy ei.
Kesällä on sentään lämmintä ja pääsee rullaluistelemaan, terassille, uimaan ja tekemään vaiks mitä (ja valoakin riittää).
Talvella voi luistella, on kylmä ja yksinkertaisesti talvi.
Keväisin luonto herää eloon, rullaluistelukausi alkaa ja uusi vuosi on hyvässä vauhdissa.
Syksyisin taas on pimeää, märkää ja kurjaa. Ei pääse ajamaan pyörällä (koska on liian märkää), ei pääse rullaluistelemaan (koska on liian märkää), ei pääse luistelemaan (koska ei ole pakkasta) ja kaikki mahdollinen tekeminen pakkaa päälle.
Lisäksi olen jostain kehittänyt käsittämättömän tavan aloittaa suhteet kesällä ja lopettaa ne syksyisin kaikkein pahimpaan aikaan.
Edellisestä seuraa luonnollisesti se, että syksy on täynnä helvetin ikäviä muistoja takavuosilta muutoista, riidoista ja kaikesta mahdollisesta muustakin eroprosessiin liittyvästä tauhkasta.
Syksyhän huipentuu luonnollisesti
jouluun, tuohon iloiseen perhejuhlaamme. Perhejuhla, jossa viime vuosina on tullut liki tavaksi että veli/poika/eno on aivan rikki muiden juhliessa kummpaniensa ja mahdollisten lastensa kanssa iloisesti suurta kulutusjuhlaa.
Viime jouluna en saanut edes onnitteluviestiini vastausta - paitsi silloin jo entiseltä anoppikokelaaltani. Ohi on ohi, vai miten se meni?
Hoh hoi. Vuodatusta vuodatuksen perään.
Jos ei jatkaisi enää.