Tsuuh, tsuuh

Oletteko koskaan käyneet Tampereella?
Rautatieasemalla?

Siinä sillalla, joka johtaa ortodoksisen kirkon vierestä yliopistolle?
Katsoneet alas kohti ratapihaa?

Vasemmalla on Tampereen kaunis asema, oikealla Tullikamari ja veturihallit.
Rastin takana, Armonkallion edessä ränsistyvät vanhat vaunuhallit, joissa veli on aikanaan vanginnut veljen.

Edellisten välissä on ratapiha. Kiskot tulevat etelästä ja jatkavat pohjoiseen.

Puitteet on asetettu; aloitetaan itse tarina.
(Varoitus: sisältää outoja vertauksia, itsetutkiskelua ja muutenkin kieroa mietiskelyä.)

Oletteko koskaan ajatelleet miltä tuntuu, jos yhtäkkiä heitetään ulos junasta keskellä ratapihaa? Lippu oli ostettuna Rovaniemelle, mutta tässä sitä istutaan kahden raiteen välissä.

Juna etääntyy, pysähtyy kenties hetkeksi asemalle ja jatkaa matkaansa.
Itse istun loukkaantuna hiekalla ja mietin mikä meni vikaan.
Lippu oli ostettu ja maksettu, matka-aika sovittu ja kaikki kunnossa.

Joka paikkaan sattuu ja määränpää karkaa junan mukana yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes sitä ei enää näy.

Hetken istumisen jälkeen tulee kylmä. Pakko nousta ylös!
Vaivalloisesti entinen matkustaja, nykyinen kävelijä, nousee ja jatkaa matkaansa.

Asemalle on mentävä, perille on päästävä.

Käynti on vaikeaa; jalkoihin sattuu. Onhan asemalle kuitenkin tulossa muita junia, onhan.

Takaa kuuluu junan ääntely; jospa ehtisin mukaan? Juoksujalkaa asemalaiturille, ovesta sisään ja penkille istumaan.

Taas ollaan matkalla.

Kaksi asemanväliä menee, juna tuntuu mukavalta matkustaa ja konduktööriäkään ei ole näkynyt.

Mutta.

Ilman lippua ei saa matkustaa. Herra K ohjaa ystävällisesti ulos; meillä ei kaivata liputtomia matkustajia. On oltava valmis panostamaan kohti päämäärää - rahallisestikin.

Aina tulee uusia junia.

Tiedättekö? Sen hetken kahden asian välissä? Kun ei tiedä minne mennä, mitä tehdä? Ennen kaikkea, miksi tehdä?

Jäädäkö kohtalon oikusta valittuun tilaan vai jatkaako kohti päämäärää yhä uuden veturin ohjastamana?

Kutsutaanpa vetureita tässä tarinassa leikkisästi kirjaimilla E, M, K ja A.
Kaikkien kyydissä on viihdytty hetki, toisen kyyti on kelvannut pidempään, toisen ei.

Uusi veturi on aina puskenut asemalle. Joskus matkaa on jatkettu sieltä, missä raiteita ei voisi kuvitella olevankaan.
Määränpää on silti kaukana horisontissa.

Osaan kyydeistä haluaisi takaisin, osaan ei.

Veturi E on karannut kauas horisonttiin. Kyytiin ei ole enää asiaa, mutta käymään saa tulla - veturihalleille. E häämöttää välillä lähempänä, välillä kauempana, mutta vauhti on liian kova tavalliselle matkaajalle.

Veturi M on sivuraiteella. Määränpää on kadotettu kauan aikaa sitten ja raiteet kutistuneet pieneksi ympyränmuotoiseksi radaksi aseman läheisyydessä.
Matkaan kenties pääsisi, jos hyppäisi kyytiin.
Päämäärä ei lähestyisi kuin hetkellisesti, sitten palattaisiin takaisin asemalle.

K on kadonnut näköpiiristä. Vanhat lipunkannat todistavat matkaa edes joskus tehdyn.
Kenties maali on jo lähellä, mutta matkalla on joku muu jakaja. Tai sitten ei, vaan sitähän ei tiedä.
Mainoskuvat VR:n julisteissa muistuttavat yhteisestä matkanteosta; mukavaa oli. Kunnes eräänä päivänä; hiekka tuntuu kylmältä takamuksen alla.
Junasta jäävä viima tuo veden silmiin.

Juna A on jäänyt taakse. Asemalla hypättiin pois, koska matkanteko tuntui vaikealta. Pieni tönäisy selässä muistutti junahenkilökunnan olemassolosta.

Nyt.

Raiteiden välissä on mukava kävellä.
Päämäärä on jossain kaukana, suunnastakaan ei voi olla enää varma.

Jos kävisi Semaforissa oluella.

Aina tulee uusia junia?