Bury The Hatchet

"Jos se sua yhtään lohduttaa, menee mulla taas varmaan vuosi tästä selviämiseen."

Niinpä. Ei helpottanut silloin eikä helpota nyt. Taannoinen kirjoitukseni vuodesta ja yhdestä päivästä odottaa edelleen toteutumistaan. Kyllähän kipu, vitutus ja orpo olo vähitellen helpottavat, mutta koskahan sitä toipuu?

Ilmiönä on varmaankin kyse samasta kun toissa sunnuntaina Pirkan Hölkässä. Alkuverryttelyssä kipeäksi tullut jalkapöytä vihoitteli ensimmäiset 15 kilometriä. Sen jälkeen ei tuntunut enää missään - puutuminen pelastaa aina. Kivusta tulee enemmän tai vähemmän normaalitila; sattuu kuitenkin. Miksi siis kiinnittää huomiota pieneen yksittäiseen kolotukseen?

"Mää pelkään tekeväni elämäni pahimman virheen tässä."

Niinpä niin. Virheitä tehdään ja niistä kärsitään.
Jälleen kerran mieleen hiipii sana: jos.
Sillehän ei onneksi ole nykyään sijaa, sillä jossittelu on jossittelua.

Ameebasta voidaan olla montaa mieltä, mutta lyhytvihaiseksi ei ole koskaan kukaan erehtynyt sanomaan. Olisikohan siis aika jo haudata kirves ja tehdä sopu menneisyyden ja sen haamujen kanssa?

[Toim.huom.: Tätä viestiä innoitti tänään Herwoodin bussissa nähty ja moikattu haamu hieman kauempaa menneisyydestä.]