Arpeutunut mies.

Olenko jo muistanut mainita, että tapanani on googlettaa tuntemiani ihmisiä? Tirkistelyä se on pienikin tirkistely ja useimmiten hauskaa;)
(Tosin vain näin sähköisesti).

Joskus vaan tulee mieleen jotta onko moisessa mitään järkeä? Ilmiönähän tämä(kin) on sukua rupien nyppimiselle; vanhojen asioiden (ja (esi)historiaan kuuluvien ihmisten) ei voi antaa olla rauhassa. Kun haava on paranemassa ja arpeutuu, on sitä pakko nyppiä aina säännöllisen epäsäännöllisesti (Tosta kulmasta saa kiinni, miepä katson sinne ruven alle. Oliskohan se jo parantunut? Oho, nyt sieltä tulee verta. Voi voi.) Ilman tätä haavat umpeutuisivat aivan liian nopeasti ja arvistakaan ei jäisi kovin suuria jälkiä...

Kesällä arpeutumista ja ruven lähtöä hidasti vanhojen valokuvien katselu (tätä ei muuten kannata tehdä!), nyt aihetta sponsoroi koulukaverit.com ja epämääräinen opiskelijakortti teksteineen. Hip hei!

Oikeastaan koko rupea ei enää pitäisi olla. Iholla pitäisi näkyä korkeintaan hieman vaaleampi arpi, johon aurinko ei ole ottanut niin hyvin kiinni. Silti se näköjään on olemassa. Haamuarpi? Haamuraaja?

Menköön arpi kotiinsa. Miua ei oikeastaan kiinnosta.

Iholla on vielä tilaa uusillekin arville.
[Toim.huom.: Näitä ei kuitenkaan kaivata eikä odoteta, nih.]