Keho, mieli ja mustuus.

Tiedättekö sen hetken, kun kehoon sattuu oikein kovasti?

Se hetki koittaa allekirjoittaneella yleensä n. 30 kilometrin juoksun jälkeen, liian pitkän rullaluistelulenkin viimeisellä kymmenellä kilometrillä tai pitkän marssin lähestyessä loppuaan.

Kipu siirtyy toiselle tasolle, lakkaa olemasta omaa kipua.

Ei siitä tarvitse välittää, se on Jonkun Toisen Ongelma.
Ei tämä ole minun ruumiini.
Ei tämä ole minun kipuani.

Mieli on useimmiten kovempaa tekoa kuin liha.

Sillä kehohan tekee sitä mitä mieli sen käskee tekemään, eikö vain?
Tai ainakin suurin osa tuntemistani urheilijoista uskoo näin.

Niin uskon minäkin.

Joskus petturijalat tosin pettävät eivätkä liiku, vaikka kuinka käskisi, kiroilisi ja uhkailisi. Katteettomat lupauksetkaan eivät toimi. Imartelu ei toimi.
Mikään ei toimi.
Rangaistuksena jalat pakotetaan Pispalan portaisiin kerta toisensa jälkeen.

Mitä tapahtuu, jos mieli ei jaksa enää?
Mieli ei pakota lihaa eteenpäin, vaan jää paikoilleen?

talven maa mustaa mieltä
rauhoittaa,
vaan juoksevan veden aikaan
ei rauhaa saa.
(Timo R & Trio Niskalaukaus)

Mitä tapahtuu?

Liike lakkaa.

Toivottavasti ei pysyvästi.