Ääni menneisyydestä.

Havahdun kahvinjuontini lomasta siihen, että televisiosta kuuluu tuttu ääni. Ääni, jonka olemassaolon olen jo melkein unohtanut.

Laitan televisiota kovemmalle.

Ääni on pukeutunut trendikkäästi ja näyttää erilaiselta. Tai noh. Ainakin erilaiselta kuin omissa muistikuvissani.

Siirryn juomaan puolikasta kuppia aamuista kahviani sohvalle. Mikrolämmin elämänneste ei mene alas kovin hyvin.

Ääni keskustelee muiden saman alan ihmisten kanssa esikoisteoksestaan. Välillä joku vanhemmista äänistä sanoo jotain Äänen kannalta epämiellyttävää ja kaiken kuorrutuksen alta paljastuu sama ihminen, jonka joskus tunsin.
Sama nuotti äänessä, samat epävarmuuden merkit.

Pitkäkään alan koulutus ei ole hukuttanut kaikkia tuttuja piirteitä Äänestä.
Pitäisikö sen?

Puhelimeni päräyttää ilmoille soittoäänen. "Ootko sää tulossa vai et?".
Olen. En ole vain ehtinyt vielä lähteä, tulin koululta vajaa 15 minuuttia sitten.

Suljen television ja jätän kahvin kuppiinsa.

Pukiessani päälle harjoitusvaatteita mietin mennyttä. Olen menossa tekemään samaa asiaa kun silloin aikanaan. Ääni tekee samaa asiaa kun silloin aikanaan.
Toinen harrastaa, toinen tekee työkseen.

Ihmisen elämä on kummallinen kapistus.